Kannen kuvat

Kannen kuvat: Kuvataiteilija Jaakko Mattila ja Laboratorio Uleåborg.

Pääkirjoitus

Näkymätön TOYOTA

Hän tappoi itsensä miljoona viallista Toyotaa sydämellään, on melkein runollinen ajatus. Mutta ei, Toyotan pääjohtaja Toyoda vain itki julkisesti amerikkalaisen henkilöstönsä edessä. Japanilaiset pelkäävät epäonnistumista. Monille taiteilijoille ominainen tuulellakäypyys on japanilaisille vierasta, sillä epäonnistuminen tarkoittaa tunteiden hallinnan ja kasvojen menetystä. Pelko on luonteeltaan sosiaalista, mutta se rakentuu osaksi minäkuvaa, sillä japanilainen ahdistuu yksin minä-kuvansa kanssa; hän tarvitsee aina ryhmän. Karaokekin on itse asiassa kabinetissa tapahtuvaa ekspressiivistä yksinlaulua, missä yksin tarkoittaa perheen ja ystävien muodostamaa ryhmää. Ehkä japanilaiset tekevät niin paljon itsemurhia juuri huonon sosiaalisen virhesietokykynsä vuoksi.

Paljon kirjoittavan on opittava sietämään virheitä ja keskeneräistä materiaalia. Harvoin mitään syntyy valmiina. Minäkuvan kypsyessä materiaali on yhä valmiimpaa jo syntyessään, mutta sekin vaatii jatkuvaa elämäntaidon vaalimista. Opettavainen, vaaliva kirjailijahahmo löytyy Ernest Hemingwayn romaanista Käärme paratiisissa, ja siinä missä Dostojevski paljastaa tajunnanvirrallaan, siinä Hemingway paljastaa hitaalla verhoutumisellaan.

Kirjoittaminen ei saisi olla intressilähtöistä vaan pikemminkin se lähtee luopumisesta, joka on kuin uhraus toista varten, jotta saisi vastaanottaa ihmeen ja yllätyksen. Tyyliä ei voi opetella, tekniikoita kyllä. Paljon voi nähdä, vielä enemmän lukea sokeasti. García Márquez voitti Nobelin sitkeän itsensäkehittämisen kautta, lukemalla ja kirjoittamalla. Persoonalliselle liikkeelle on ominaista, ettei sitä voi nähdä eikä kopioida. Ei kukaan ole yrittänyt vakavissaan jäljitellä Marquezin Surullista ja uskomatonta tarinaa tai Tšehovin Suudelmaa.

Paradoksisesti intressi ei koskaan ole täysin minäkeskeinen, päinvastoin. Se tarkoittaa jonkin tietoista haluamista toiselta ja siihen liittyy aina minän tekemä arvio saamisen mahdollisuuksista. Tämän arvion keskeinen osa on oman itsen arviointi ja nimenomaisesti asettuen toisen asemaan: miltähän minä mahdan vaikuttaa hänestä ja ennen kaikkea, mitä hän päättää ajatella tietoisesti minusta? Tukeeko vaikutelma tavoitteitani? Näin intressilähtöisyys alistaa minän jatkuvan itsetarkkailun alaiseksi. Ehkä minä rakentaa näin itseään ulkoapäin kuin oman ihonsa päälle ja pystyttää itse itselleen panoptikonin, vartiotornin, josta näkee kaikkialle, mutta tarkkailijat ovat näkymättömissä. Jos minäkuva ei ole vakaalla pohjalla, intressilähtöisyys murentaa paradoksisesti minäkuvaa ja lisää epävarmuutta, joka muuttuessaan peloksi kärjistää minän intressit toisen vallanhaluiseksi alistamiseksi. Intressilähtöisyyteen liittyvä egoismi on yhä enemmän vahvan egon illuusiota.

Filosofi Emmanuel Levinas oli osin väärässä, kun hän sitoi yhteen näkemisen ja kognition minäkeskeiset, intressilähtöiset valtapyrkimykset. Kosketus- ja kuuloaistia ei nimittäin voi erottaa näkemisestä sikäli, että näköaisti välittää ja kääntää jatkuvasti toisen ihmisen ruumiin ja äänen kieltä. Minä reagoi persoonansa mukaisesti näköaistin ”käännöksiin” ja vastaa toiselle, jos voidaan puhua vastauksesta silloin, kun minän kroppa ottaa vain sille ominaisen suunnan ikään kuin aalto liikkuisi sitä vahvistavan, toisen lähettämän samanpituisen aallon suunnassa. Luontevuus on aallon ulkoinen, uskottavuus sosiaalinen tunnusmerkki.

Levinas arvosti kovasti sokeuden käsitettä, mutta voisi olettaa, että syntymästään sokea ei kuulu lainkaan näkemisen diskurssiin ja sokeutuneen ruumis lamautuu ja hermostuu käännöstyön puutteessa. Se ahdistuu sosiaalisesti, jos minä ei kykene toteuttamaan niitä sosiaalisia sääntöjä ja velvoitteita, jotka kuuluvat näkemisen diskurssiin. Sikäli kuin näkemiseen liittyy aina intressilähtöisyys ja minäkuvan tarkkailu ulkoapäin, sokeutuva muuttuu hermoherkäksi suolapatsaaksi samaa tahtia kuin hän lakkaa näkemästä itseään peilistä, tai jos haluatte, panoptikonista. Hänen on kehitettävä sisäisen näkemisen tapoja, kuten suoraa ruumiillisuutta ja opittava luottamaan sokeisiin vaistoihin ja ärsykkeisiin. Syntymästään sokean kasvot eivät juuri liiku, mutta varmasti aivojen peilisolut työskentelevät myös mimiikan tuolla puolen.

Raskolnikovilla persoonallisuuden liike ei ole kuin meren aalto vaan kuin kirveen-iskun kaari. Dostojevskin intressinä oli kuvata aatteen riivaamaa minää. Raskolnikov halveksii ja häpäisee sosiaalisia diskursseja mutta toisaalta hän tahtoo niiden piiriin takaisin, firttaa paljastumisellaan murhatutkija Porfri Petrovitšin kanssa. Raskolnikov ei tee mitään vaan on joko lamaantunut tai näennäisen intressilähtöisessä liikkeessä. Ehkä Raskolnikov on väärinkanavoidun luovan voiman perikuva. Taiteilijan tulisi Ingmar Bergmanin tapaan merkityksellistää elämänsä työnteolla. Kun Jörn Donnerilta kysyttiin, miten hän on ehtinyt tehdä kaiken sen, mitä on tehnyt, hän vastasi ykskantaan: ”Kirjoitan joka päivä.” Tällainen virkamiesmäinen kirjoittaminen itse asiassa lisää inspiraation hetkiä, sillä kielen kanssa tehty työ on sokeuden ja näkemisen siunauksellinen kierre ja synnyttää uutta kieltä. Myöskään työtä tekevän ei tarvitse kärsiä valkoisen asiakirjapohjan kauhuista, mikä on harvoinkirjoittavan ongelma.

Ja liukuhihnan päästä putkahtaa näkymätön Toyota. Olen ylpeä tämän Hallauksen persoonallisesta liikkeestä. Esimerkiksi taivalkoskelaisen Rauno Riekin intressinä on ollut täysin omaperäinen kuvallisuus ja hän on onnistunut tavoitteessaan huikaisevasti, uskottavasti, minäkuvaansa vaalien.

Jarkko

P.S. Hallaus onnittelee tässäkin numerossa kirjoittavaa Pia Ronkaista esikoisteoksesta Runoromaani (ntamo)!

Päätoimittajan valinnat

Rauno Riekki:

VAPAUS

1

sateen silmät pölyn sokeus,
kylmän kahvin ajatukset kun elämä on jonkin
rasahduksen odottamista, kuvitelmaa periksi antavasta
                                                                      painovoimasta
puiset rimat minun elinvoimaani
                                                jatkuvaa murskautumista
varastetut sanat ovat pehmeitä sileitä,
olutpullon pysty kieli kuin muisto ensimmäisestä päivästä

miten laiha tahdon olla, kaikki arvokas kuin vieras koodi,
tuulen oranssi, oma sija raunioissa

matematiikanopettajat insinöörit vartioivat valtavia
                                                                            kivitemppeleitään
juhlatunnelman takana värähtely, maailman hengitys

muisti painuu syvemmälle tyynyyn, julkea väliaikaisuus,

suostutko hevosen selkään vai käveletkö
ilmalaivan kokoinen päähänpinttymäni, itkulle tuoksuva
kieli vie minut kotiin, sydämen sytytystulppa minun
harakanvarpaani valmiit sänkyyn kulmat nukkuvat kuumeesta ja
ranskalaiset myrskylyhdyt heiluvat hullusti,

iltapäivät tulevat mieleen, silmät auki oleva hämmästys
epätasainen kunniasana karhean niityn puhallus eilisestä
                                                                         jonka tarvitsen
koskematta samppanjalasiin, muistin viikonloppu
                                                            korppikotkan kolme päivää

(Rauno Riekin runoelman kuusi muuta osaa voit lukea aikakauskirjasta.)

---

Ville Laitinen:

ELÄMÄ

Lehdessä luki,
että hän on kuollut
ja me pidettiin hiljainen hetki entiselle meuhkaajalle,
pappi kertoi juttuja
eikä kukaan halunnut puhua
minä varsinkaan,
kun piti oksentaa veljen pipoon
eilistä kalakeittoa
äänekkäimmät lähtevät ensin,
isä sanoi ja lähti hyräillen sävelmää,
jota ei varmasti ollut olemassa
ainakaan tässä maailmassa

---

Virpi Lehmusketo:

tänään valitsen piilopaikan
valitsen hiljaiset pitkät puut
sillä mitään tahdo en kenestäkään

tänään valitsen saunan portaat
jalkojeni juurelta varpujen maan
havunneulat, muurahaisten seuran

tänään valitsen pohjoisen taivaan
lempeän, samanmielisen tuulen
järven täällä tutuilla sijoillaan

tänään valitsen tulen tuoksun,
näyt joita laulu kantaa mukanaan
ajan, hetken, pienen paikan vaan

(Lisää Laitisen ja Lehmuskedon runoja aikakauskirjassa.)

Minuus ja muoti(t) –numeron kuvataiteilijat

Minuus ja muoti(t) –numeron kuvataiteilija on Oulussa asuva Raija Kristo. Turun piirustuskoulun kasvatti opetti pitkään piirustusta Limingan taidekoulussa ja on myös aistikas maalari ja kirjoittaja.

Aikakauskirjan kuvittajana toimii Marie El-ahmar, Helsingin taideteollisen opiskelija.

Raija Kristo, Liitto